Sometimes it's just too late

En ansaitse mitään. En ansaitse kirjoittaa tänne, en ansaitse saada kommentteja enkä ansaitse kuulua tähän porukkaan. Miksikö? Siksi, että olen koko Blogspotin pahin epäonnistuja tässä koko jutussa - lihon, lihon, lihon. Olen itkenyt vaikka kuinka monena päivänä sitä, etten ansaitse kuulua tähän "yhteisöön", josta löytyy oikeasti ehkä maailman ihanimpia ja tukevimpia (ei lihavia, vaan toisella tavalla) ihmisiä. En ansaitse teidän tukea ja mielenkiintoa kuulumisiani kohtaan, sillä onnistun aina pettämään kaikki - eniten ehkä kuitenkin itseni.
Olen alkanut kirjoittaa uutta merkintää jo neljänä päivänä peräkkäin, mutta olen aina jättänyt sen kesken ja sanonut, etten pysty. En kykene. Olen saanut pari kommenttia, joissa kuulumisiani on kyselty ja kiitos niistä - ilman niitä en kirjoittaisi tätä varmasti vieläkään. Tykkään teistä hirveästi.<3 style="font-style: italic;">

Koskaan ei ole liian myöhäistä, sanotaan. Se on ollut tunnettu neuvo jo vuosisatojen ajan ja saanut alkunsa keskiajan kunnioitetuilta sotapääliköiltä, jotka usuttivat joukkojaan jo pitkän etumatkan päässä olevien ratsujen perään. Sotapääliköiltä sanonta siirtyi aatelispiireihin, joissa etenkin hovien palvelijat ottivat sen omakseen neuvoessaan aatelisia ja kuninkaalisia, jotka silloin tällöin onnistuivat turmelemaan lupaavia sopimuksia liian kärkkäillä mielipiteillään.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Sanonta kulki sukupolvilta toisille: se havaittiin paikkaansapitäväksi ja hyödylliseksi, sillä yritettiin välttää syyllisyyden tunnetta ja sitä käytettiin toista lohduttaessa silloin, kun ei keksitty mitään muuta sanottavaa. Se sai ihmiset uskomaan itseensä sinisilmäisesti ja onnistui kohoamaan sellaiseen suosioon, että sitä alettiin pitää yhtenä elämän perusneuvoista, jonka jokaisen vanhemman tulisi kertoa lapselleen.

Olin kuullut kyseisen fraasin lukemattomia kertoja ja todennut sen olevan täyttä paskaa ja huijausta. Eikö silloinkaan ollut liian myöhäistä, kun olit asettanut aseen ohimollesi ja painanut liipaisinta? Eikö silloinkaan ollut liian myöhäistä, kun katsoit kuolleen hautaa ja mietit sanomattomaksi jääneitä asioita? No helvetti vie, todellakin oli.

Nyt oli liian myöhäistä, asiat olivat todellakin jääneet sanomatta. Äiti oli painanut liipaisinta, lennättänyt verensä kirjaimellisesti kellarin seinälle ja hävinnyt. Pystyin todellakin väittämään, että joskus oli liian myöhäistä. ”Niin kauan kuin sinulla on puhetaitosi tallella, ei ole liian myöhäistä sanoa mitään", olin kuullut itseään ja tietämystään täynnä olevan psykologini sanovan. ”Mutta on aika helvetin myöhäistä saada äiti takaisin”, olin vastannut ja saanut psykologini perääntymään tuolillaan huuliaan mutristaen.

Joskus on liian myöhäistä.