You always thought that I was stronger

Musta tuntuu, että hirmu monet mulle läheiset ihmiset ovat ihan hajalla. Tuntuu, että ihmiset sortuvat ympäriltäni yksi kerrallaan ja odotan vain omaa vuoroani. Milloin on se hetki, kun en enää jaksakaan kannatella kaikkia asioita pää pystyssä vaan lysähdän maahan? Tiedän, että asiani ovat huomattavasti paljon paremmalla tolalla kuin monella muulla ihmisellä, mutta minulla on oikeasti sellainen tunne, ettei nykymaailmassa kukaan voi pysyä pystyssä ikuisuuksia. Sortumispäiväni saattaa olla huomenna tai viidenkymmenen vuoden päästä, mutta tiedän sen olevan vielä joskus edessä. Suurin kysymys onkin ehkä se, miten sieltä noustaan ylös ja jatketaan jälleen elämää. Kukaan ei varmaan pysty siihen yksin ja sitä varten ihmisillä täytyy olla tukikeppejä, joiden avulla itsensä voi repiä ylös. Itse pyrin toimimaan ainakin yhtenä muutamien ihmisten tukikepeistä ja olen huomannut, kuinka heidän ongelmansa alkavat kuormittaa omaa mieltänikin. Pelkään sitä hetkeä, jolloin en enää jaksakaan auttaa ja tukea, vaan katkean ja petän ihmiset, joita minun olisi tarkoitus auttaa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun mietin ja pelkään tällaista - eihän niin saisi edes tapahtua, en minä saa murtua.

Aamupaino oli yhä 50,9, mutta jos pärjään illan hyvin, sen pitäisi olla huomenna vähemmän. Tämän päivän syömiset ovat olleet melko minimissä ja jos painoa on tullut lisää, niin en kyllä voi yksin kertaisesti käsittää miten se on mahdollista. Söin aamupalaksi jugurtin ja sen jälkeen olen syönyt ainoastaan yhden annoksen riisiä ja kanaa - mitään muuta en ole suuhuni pistänyt. Tai no, purkkaa, mutten jaksa laskea sitä syötäväksi, vaikka siitäkin kaloreita muutama imeytyy. Purkka onkin ollut lähipäivieni tuki ja turva - ilman sitä olisin varmasti syönyt ihan hirveästi, mutta kun suussa on ollut koko ajan jotain jauhettavaa, syömistarve ei ole ollut läheskään niin suuri. Tällä hetkellä nälkä pistelee hieman vatsassa, mutta ehkä juon lasillisen vettä, jotta jaksaisin vielä puolitoista tuntia ja voisin sitten lähteä nukkumaan.:)


Minulla olisi jälleen hieman selitettävää tuosta pojasta, joten säälittävyysvaroitus on jälleen päällä, *naur*. Voisin kutsua poikaa merkinnöissäni pelkällä J-kirjaimella, joten jatkossa se sitten tarkoittaa tätä kyseistä ihmistä.
Oltiin eilen J:n kanssa useaan otteeseen yhtä kertaa Messengerissä, mutta olin päättänyt pitää suuni kiinni ja antaa hänen aloittaa juttelun. J ei kuitenkaan sanonut mitään, ja olin jälleen vaipua ihan hirveään epätoivoon ja toitotin jo itselleni, kuinka ihan turhaan odotan hänen alkavan puhua - ajattelin, että asiat tulevat selvästikin menemään niin, että me keskustelemme ainoastaan silloin kun minä alan puhua hänelle ensin. Menin nukkumaan melko pettyneellä mielellä, mutta olin kuitenkin samalla tyytyväinen siitä, että olin saanut hillittyä itseni keskustelun aloittamiselta: en nimittäin millään halua roikkua hänessä, vaikka houkutus puhumiseen on suuri. Tänään sitten J tuli jälleen meseen ja aloittikin keskustelun samantien. :) Olin aivan onnessani ja keskustelu sujui todella hyvin. Olin todella yllättynyt tuosta keskustelun aloituksesta, sillä J oli matkalla Etelä-Suomeen joukkueensa kanssa ja istuskeli bussissa, joka oli kuitenkin täynnä hänen kavereitaan. Pelkäsin ensin ihan kamalasti, että J käyttäytyy kavereidensa seurassa jotenkin eritavalla tai että he nauravat minulle siellä bussissa yhdessä, mutta J käyttäytyi aivan normaalisti ja selitti vain, kuinka tylsää siellä bussissa oli. Lähdin sitten käyttämään koiraa ulkona ja kun tulin takaisin, J oli yhä mesessä. Minä aloitin sitten keskustelun tällä kertaa ja heitettiin melkein koko aika (huonoa :D:D) läppää siitä, kuinka voisin tappaa James Bondin salaatinlehdellä (...älkää kysykö). Lopulta J:n piti lähteä, koska bussimatka oli lopuillaan, mutta hän sitten sanoi että tulee ehkä vielä illalla koneelle, aww. Tulisipa se. <3